Psyykkinen valmennus ja vanhemmuus – miten tukea urheilevan lapsen ja nuoren hyvinvointia vanhempana

Usein urheilevien lasten vanhemmat kuvaavat minulle arjessaan haastaviksi hetkiä, joissa lapsi ei haluakaan lähteä treeneihin, on jotenkin alakuloinen ja ahdistunut, tulee pahoilla mielin treeneistä tai hän vain yhtäkkiä haluaa lopettaa tavoitteellisen kilpaurheilun. Hankalaksi tilanteen tekee usein myös se, että lapsen ja nuoren on vaikeaa kertoa, mistä kaikki johtuu. Sanoja ei tunnu löytyvän. Vanhempana sitä yrittää kannustaa ja rohkaista, mutta lapsi voikin kokea sen painostamisena. Rajanveto näiden välillä tuntuu olevan lähes mahdotonta.

Vaikka vanhemman tehtävä on olla nimenomaan vanhempi, voi kuitenkin todeta, että myös psyykkinen valmennus kietoutuu kuitenkin väistämättä osaksi urheilevan lapsen ja nuoren vanhemmuutta. Tietoisesti tai tiedostamattaan vanhempi vaikuttaa esimerkiksi lapsen motivaatioon ja tavoitteellisuuteen. Tietoisuus siitä, miten näihin vanhempana vaikuttaa ja voisi vaikuttaa, olisi tietysti tärkeää.

Valmistellessani koulutusta vanhemman roolista urheilevan lapsen arjessa, päätin kirjoittaa myös tämän blogipostauksen. Tässä blogitekstissa autan sinua ymmärtämään, miten vanhempana voit vahvistaa urheilevan lapsen ja nuoren hyvinvointia, ja samalla tukea lapsen ja nuoren tavoitteellista kilpaurheilua.

Psyykkinen valmennus on osa vanhemmuutta

Aika monta vanhempaa olen peli- ja harjoituskenttien laidoilla nähnyt psyykkarin työssä, vaikkeivat he siinä työroolissa varsinaisesti olekaan. Usein näky on ilahduttanut, mutta aika usein myös vetänyt mietteliääksi ja jopa surulliseksikin. On kuitenkin päivänselvää, että vanhempi haluaa aina lapsensa parasta ja tukea häntä saavuttamaan tavoitteet, vahvistaa suorituskykyä ja tietysti myös hänen hyvinvointiaan.

Vaikka vanhempi on aina ennen kaikkea vanhempi, niin väistämättä hän toimii myös jollain tapaa lapsensa psyykkisenä valmentajana. Halusipa vanhempi tai ei, lapsi omaksuu jatkuvasti vanhemman tavoista toimia ja suhtautua asioihin myös omia toiminta- ja suhtautumistapoja. Vanhemman sanoilla, teoilla ja suhtautumistavoilla on merkitystä esimerkiksi siinä, miten lapsi ja nuori oppii suhtautumaan epäonnistumisiin ja rakentuuko hänelle vahvaa yrittämisen ja oppimisen asennetta arkeen, treeneihin ja kilpailuihin.

Vanhempi esimerkiksi näyttää mallia siitä, miten puhuu itselleen ja toisille. Onko se jollain tapaa kriittistä ja kielteistä vai myönteistä? Millä tavoin hän kannustaa tai on kannustamatta muita? Millaisia tapoja on käsitellä pettymyksiä ja miten osoitetaan harmituksen tunteita? Miten suhtaudutaan onnistumisiin? Näin vanhempi vaikuttaa muun muassa siihen, miten lapsen ja nuoren keskittymiskyky ja paineensietokyky kehittyy, millaista motivaatio on ja millaisia tavoitteita tullaankaan asettaneeksi. Malli myös pitkäjänteiseen työskentelyyn ja tapaan suhtautua haasteisiin rakentuu osittain siinä, miten vanhempi näitä itse arjessaan tai lapsensa kanssa toteuttaa.

Psyykkinen valmennus pyrkii vahvistamaan tietoisesti lapsen ja nuoren mielen taitoja sellaisiksi, jotka tukevat hyvinvointia ja suorituskykyä. Vanhempana sitä pyrkii samaan, mutta useinkaan keinot eivät ole kovinkaan hyvin tiedostettuja. Eihän vanhemmat sentään kouluttaudu psyykkisiksi valmentajiksi, eivätkä pidä mitään psyykkisen valmennuksen tunteja lapsilleen. Onneksi.

Psyykkinen valmennus ja vanhemmuus korostuu näissä kahdessa tekijässä

Toimin itse psyykkisenä valmentajana joukkueissa ja ryhmissä urheilevien lasten ja nuorten kanssa, minkä lisäksi olen myös kahden tavoitteellisesti treenaavan lapsen vanhempi. Molemmissa rooleissa ollessani olen huomannut, miten näissä korostuu kaksi yhteneväistä äärimmäisen olennaista tekijää.

Toinen näistä on kaiken myönteisen hyvän etsiminen, löytäminen ja vahvistaminen sekä näistä muistuttaminen. Tämä voi kuulostaa itsestään selvältä, mutta käytännössä tämä ei useinkaan toteudu. Urheilevan lapsen ja nuoren arki koostuu jatkuvasta parempaan pyrkimisen asenteesta. Koskaan ei oikein voi sanoa olevansa valmis. Jokainen taito ja ominaisuus voi entisestään vahvistua, kehittyä ja hioutua. Treeneissä annetaan palautetta ja kerrotaan, mitä voi tehdä vielä paremmin. Tämä ei kuitenkaan ole se ongelma. Tästä voi kuitenkin tulla ongelma, jos myönteistä palautetta ei tulekaan riittävästi. Arjessa on muistettava jatkuvasti ja toistuvasti pysähtyä sen äärelle, mitä on jo oppinut, millaisia taitoja on kivaa harjoitella, missä asioissa on kehittynyt ja mitä taito- ja ominaisuustasoja on jo saavuttanut. Tämä on ikään kuin vastalääkettä herkästi muodostuvalle huonommuuden kokemukselle.

Toinen olennainen tekijä vanhempana on vaikeiden tunteiden sietokyky. Lapsen pettymykset ja ahdistukset tuntuvat usein vanhemmasta äärimmäisen kuormittavilta ja joskus jopa pelottavilta. Tunteet tarttuvat ja vanhempaa alkaa itseäänkin ahdistaa. Tuntuu pahalta nähdä oma lapsi vaikeiden tunteiden keskellä. Tämä voi joskus johtaa siihen, että sitä vanhempana haluaisi vain ratkaista tilanteen. Mahdollisimman pian. Joskus sitä saattaa hädissään soittaa tiukankin puhelun valmentajalle, joka on lapsen mielestä tehnyt jotain epäreilulta tuntuvaa. Joskus sitä saattaa yrittää tsempata ja muistuttaa, että ei tarvitse itkeä ja että nyt vaan uutta yritystä perään. Usein lapsi kuitenkin tarvitsee näissä tilanteissa vain vanhemman läsnäoloa. Lohdutusta ja halausta. Mitään ei tarvitse ratkoa heti. Vaikeatkin tunteet saavat olla ja ne tulevat kyllä helpottamaan. Usein on parempi antaa tilanteen rauhoittua, ennen kuin alkaa niin sanotusti toimimaan. Kun vanhempi pystyy olemaan itsessään heräävien vaikeiden tunteiden kanssa, hän huomaamattaan mallintaa myös lapselle sitä, että vaikeistakin tunteista selviää ja että aikanaan kaikki hankalalta tuntuvakin rauhoittuu ja asioita voi tarkastella rauhallisemmalla mielellä.

Psyykkinen valmennus ei kuitenkaan ole sama asia kuin vanhemmuus

Vaikka psyykkinen valmennus ja vanhemmuus jakaa paljon yhteistä maaperää urheilevan lapsen elämässä, on kuitenkin monta tekijää, missä ne myös eroavat. Näistä yksi kenties oleellisin on se, mitä on urheilun ja sen määrittämän arjen ulkopuolella. Tätäkin kyllä usein käsitellään psyykkisen valmennuksen tapaamisissa, mutta olennaisinta tässä on vanhempien tuki ja mallinnus.

Vanhemman vastuulla on huolehtia, että elämässä on muutakin kuin urheilua. On hyvä pysähtyä pohtimaan, mistä muusta kotona puhutaan ja mitä muita lasta kiinnostavia asioita on kuin urheilu. Tällä on ennen kaikkea merkitystä nuoren kokemien paineiden kanssa. Nuoren stressin- ja paineensäätelyjärjestelmän kehittyminen on vielä kesken, minkä vuoksi nuori epävarmuuden ja itsekriittisyyden lisääntyessä paineistuu entistä herkemmin. Lisäksi samaan aikaan lajivaatimukset kovenevat. Lapsi ja nuori tarvitsee vain äärimmäisen harvoin lisää paineistumista. Sen sijaan lapsi ja nuori tarvitsee runsaasti sille vastapainoa.

Paineistumisen vastapainona toimivat tavalliset arkiset asiat. Se, että on jotain ihan muuta kuin urheilusta puhumista ja sen ehdoilla menemistä. On tavallista oleilua ja olemista. Kiireisen aikataulutetun arjen sisältä tulisi löytyä myös aikatauluttomuutta ja kilpailuiden sisältämien kovien vaatimusten kohtaamisen rinnalle kotiin aikaa täysin ilman mitään vaateita. Yhteinen läsnäolo mahdollistaa myös lapsen ja nuoren kuulemisen: Mitä hänelle kuuluu, miten hän voi? Millaisia kavereita hänellä on ja mistä kaikesta hän arjessaan pitää? Onko jotain, mikä painaa mieltä?

Vahvistathan varmasti lapsen omaa suuntaa

Kirjassani Vaativa mieli kuvaan urheiluolosuhteita kaikkine vaateineen ja riskeineen metaforisesti retkeilynä vaikkapa kansallispuistossa. Kerron, mitä kaikkea me yleensä huomioidaan, kun lähdemme pidemmälle vaellusreissulle. Samaa viisautta tulisi hyödyntää myös ”vaeltaessa” urheilun ehdoilla pyörivässä arjessa. Jos jatkaisin tätä vertauskuvaa tämän blogipostauksen siivittämänä, niin kuvaisin, että vanhempi on se tyyppi, joka huolehtii ne eväät sinne retkelle mukaan ja psyykkari puolestaan se, joka kirkastaa suuntaa. Tärkeintä kuitenkin on muistaa, että lopulta lapsi itse päättää elämänsä reitin ja tavat kulkea. Joskus reittinä ei olekaan lopulta kulkea kilpaurheilijan polkua.

Kun vanhempi muistaa olla kiinnostunut lapsensa kokemuksista, on tukena hankalilta tuntuvissa hetkissä, muistuttelee kaikesta hyvästä lapsessa itsessään ja hänen tekemisessään sekä säilyttää arjessa myös muuta kuin pelkkää urheilua, lapsi oppii tuntemaan itsensä ja itselle tärkeältä tuntuvat tavoitteet. Hänellä vahvistuu omaa halua ja hyvää päämäärätietoisuutta ja myös keinoja käsitellä vastaantulevia pettymyksen tunteita. Tällaisesta turvallisesta pohjasta käsin, lapsen taidot myös pyytää itselleen tarvitessaan apua ja tukea vahvistuvat.

Terkuin, Jaana

P.S. Muista myös HUIPULLE- kortit, joita voi hyödyntää lapsen ja nuoren omassa itsenäisessä tai yhteisessä psyykkisessä valmentautumisessa.